Kirjoitus, toukokuun 13. päivänä 2022, joka on ajankohtainen tänäänkin
Tänään on 79. päivä. Kolmas kuukausi painajaisen alkamisesta. 79. päivä surua ja turhautuneisuutta. 79. päivä ukrainalaisille, joiden elämä ei palaa enää ennalleen. 24. helmikuuta jälkeen ovat päiväni täyttyneet uutisten lukemisesta, itkusta, itsestä huolehtimisesta, työni hoitamisesta, auttamistapojen etsimisestä, itseni voimattomaksi ja avuttomaksi tuntemisesta ja taas uutisten lukemisesta ja itkusta. Päivittäin koen syyllisyyttä siitä, että olen turvassa. Päivittäin ajattelen, että olen etuoikeutettu, sillä en joudu joka sekunti olemaan huolissani iskeytyykö seuraava ohjus kotiini. Olen etuoikeutettu, ettei minun tarvitse kuulla sireenien pauhua kaupungissani.
Minä, kuten monet muut ukrainalaiset, olemme saaneet elää elämäämme onnellisina ja rakastaen. Näin valmistuvani, näin tulossa olevan kesän, näin saavani viettää aikaa ystävieni kanssa. Kun sinä torstaina heräsin itkevän äitini puheluun ja kun hän sanoi ”Nyt se on alkanut”, muuttui kaikki. Kaikki toivo ja rakkaus murskautuivat, sisälläni kaikui vain tyhjyys. Jokaisen tuhoiskun, jokaisen ruumiin ja uuden tragedian kohdalla tunnen, että osa minusta kuolee. Sota on tragedia. Mutta se on liian monelle meistä enemmän kuin sota. Se on kulttuurimme, historiamme ja kansakuntamme joukkotuho. Kaikki mitä edelliset polvet ovat ponnistelleet ja rakentaneet. Identiteettimme on tuhottu. Kuka minä olen ilman Ukrainaa? Tunnen sanomatonta surua nähdessäni, miten suurta vihaa kansakunta tuntee toista kansakuntaa kohtaan. Kansakunta, joka on sukupolvien ajan saanut elää rauhassa. Kansakunta, joka on niin monen vuosikymmenen ajan halunnut vain saada kehittyä rauhassa. Nyt enemmän kuin koskaan. Identiteettimme ukrainalaisina kuolee päivittäin. He sanovat, ettei meillä ole oikeutta olla olemassa. He rinnastavat meidät apinoihin. On niin paljon asioita, joita he sanovat sosiaalisessa mediassa, joita en voi kirjoittaa, johtuen Instagramin säännöistä. Joka päivä he huutavat, ettei minulla ole olemassaolon oikeutusta. Se aiheuttaa suunnatonta tuskaa minulle ja meille kaikille ukrainalaisille.
Tällä julkaisulla haluan ainoastaan pyytää ystäviltäni, tuttaviltani, tuttavien tuttavilta, että ettehän sulje silmiänne. Väkivalta ja tuhoaminen ei tule loppumaan Ukrainassa. Parhaillaankin sotilaamme taistelevat kohtuuttomissa olosuhteissa, minun turvakseni. Meidän turvaksemme. Heille tulen olemaan ikuisesti kiitollinen. Ukraina alkaa hiipumaan sosiaalisen median keskusteluista. Mutta meidän täytyy näkyä, ollaksemme hengissä. Ethän lopeta tiedon levittämistä ja jakamista. Puhuthan siitä. Kiitos teille kaikille, jotka olette auttaneet ja tehneet voitavanne selviytyäksemme ja välttyäksemme joukkomurhalta. Ukraina ei tule unohtamaan teitä. Totuus tulee voittamaan. Ukraina tulee voittamaan. Slava Ukraini! Herojam Slava!
